Otto

Viime viikot ovat menneet vauhdilla enkä ole pohdiskeluistani huolimatta edistynyt klippauksessa yhtään. Nyt se alkaa tuntua jo toisarvoiselta asialta, tuo Otto on vain niin söpö karvaisena! Osaan niin hyvin sieluni silmin kuvitella Oton metsälaitumelle, jossa hän söisi lumen alta heiniä, repisi puun oksia ja kuoria... Ja minusta hikoilukin on tasoittunut, tai sitten kuvittelen vaan.

Voiko näitä karvakorvia olla rakastamatta??

Muuten olo ja ratsastelu on ollut aika samanlaista kuin ennenkin. Talvi on tullut ja olemme siirtyneet maneesiin, onneksi sellainen on ja vielä aika hyvin meidän yksäreiden käytettävissä! Maastoilla olemme koittaneet viikoittain, yleensä maastolenkki on kevyt palauttava, mutta sänkipelloilla on joskus vedetty kunnon laukkaspurttejakin. Tyttö on ratsastanut aika paljon ja minä hiukan vähemmän, mutta mielestäni sitäkin laadukkaammin. Olen koittanut keskittyä nyt oikein kunnolla omaan istuntaan ja apujen käyttöön ja saanut Oton menemään ajoittain mielettömän hyvin. Esimerkiksi nyt menneenä lauantaina ratsastus meni niin hienosti, että olen vieläkin innoissani! Sain onnistumaan pienet voltit laukassa kumpaankin suuntaan ja Oton kulkemaan kaula rentona, myös siinä laukassa. Mieletöntä!

Koin taas yhden ahaa-elämyksen, kun vaihdoimme testiksi Otolle vanhat oliivikolmipalakuolaimet. Suitsiostosten yhteydessähän me hankimme myös uudet kuolaimet (messinkiset, kun suitsien soljet ovat messinkiä!). Nämä "uudet" kuolaimet ovat ihan tavalliset nivelkuolaimet, enkä alussa osannut muodostaa niistä mitään erityisempää mielikuvaa. Olen jostain päätellyt (vaikka välillä tuntuu, että olen ainoa tätä mieltä), että kolmipalat ja erityisesti oliivit ovat hevoselle kaikista pehmeimmät kuolaimet. Siitä syystä halusinkin testata, jos Otto toimisi niillä paremmin, jos ne olisivat "hellemmät" hänelle. Ensimmäisen kerran kävin maastossa enkä huomannut suurta eroa niveliin, toisella kerralla ratsastin maneesissa ja ero oli huima. Otto puri kiinni kuolaimeen, oli jähmeä ja painava, en melkein pystynyt tekemään asetuksia enkä todellakaan saanut häntä kaulasta rennoksi. Ratsastuksen jälkeen käteni olivat kipeät, niin kovaan jouduin mm. pidätteet tekemään. Seuraavana päivänä menin taas nivelillä ja Otto oli kuin toinen hevonen, myötäsi, liikkui, asettui ja ennenkaikkea rentoutui. Selvisi sitten sekin; meille nivelkuolain on kaikista paras.


Tässä vielä pientä kuvamateriaalia viikonlopun maastoilusta: