Tässä kuluneen vuoden aikana olen seurannut keskustelua seksuaalisesta hyväksikäytöstä hevospiireissä ja olen ollut tyytyväinen, kun asia on nostettu esille. En siksi, että olisin itse törmännyt epäilyttävään käytökseen talleilla tai kisoissa vaan siksi, että ehkäpä nyt tytöt ymmärtävät paremmin missä rajat menevät: mikä on hyväksyttyä käytöstä ja mikä ei. Ja että on oikein sanoa ei.
Ruuhkavuosiratsastajan blogissa kiteytettiin hyvin: "Meidän pitää pystyä samastumaan siihen tunteeseen, että nuorella ei ole uskallusta sanoa ei! Nuoruuteen kuuluu leikkiä aikuisempaa kuin todellisuudessa ollaan, mutta aikuisuuteen ei kuuluu leikkiä nuorta."
Kahden ruunan ja ratsastavan perheen heppakuulumisia. Pääpaino tädin projektiratsu Masalla ja sivuosassa pappaheppa Pena. "Matkanteko ei ole vain puolet hyvista vaan kaikki, mitä ylipäätään on tarjolla. Mitään lopullista perillepääsyä ei ole olemassakaan."
tiistai 17. tammikuuta 2012
tiistai 10. tammikuuta 2012
Vuosikatsaus
Charlyn blogista innostuneena ajattelin kerätä itsellenikin vuosikatsauksen ja tavoitteet uudelle vuodelle. Ihana idea, josta on varmasti hyötyä tulevina vuosina!
Tammikuussa etsimme kuumeisesti omaa hevosta ja ratsastelimme kovassa pakkasessa ratsastuskoulun hevosilla. Löysimme jo yhden suokin, joka tuntui sopivalta. Juuri kun olin soittamassa eläinlääkäriä tekemään ostotarkastusta, soitti myyjä ja perui kaupan. Etsintä jatkui ja miehen innostuksesta lähdimme perheen kanssa Verdeniin Hannoverin hevoshuutokauppaan. Itselleni oli selvää, että meille tulee suokki, mutta mies oli jostain saanut päähänsä, että hannoverilainen sen olla pitää... Kolmepäiväinen hevosten tuijottelu (en todellakaan uskaltanut kokeilla kolme-nelivuotiaita puoliverisiä!) teki ehdottoman hyvää hevossilmälle! Ihastuin myös tulisesti 172cm säkäiseen ruunaan, joka tuli maneesiin ensimmäistä kertaa kahdella jalalla. Kun huutokaupassa hinta jäi alhaiseksi jouduin todella tekemään töitä etten innostunut huutamaan ruunaa kotiin :)

Jännittäviä tilanteita suomalaiskatsomossa!
Helmikuussa pakkaset jatkuivat yhtä kovina kuin meidän hevosen metsästyskin. Aloin jo menettää toivoani, kun sopivia ehdokkaita ei vain näkynyt. Maistelin myös muutaman kerran maneesin hiekkaa, kun kova pakkanen ja innostuneet hevoset aiheuttivat kaaosta pölyisessä maneesissa.
Maaliskuussa, juuri kun olin päättänyt laittaa hevosenoston jäihin, löytyi Pena! Rakkautta ensisilmäyksellä! Pena oli ensimmäinen puoliverinen, joilla ratsastin kokonaisen tunnin (meidän ratsastuskoululla on vain suomenhevosia). Kyllä se oli hienoa, mutta myös vaikeata kun hevonen tekee vain kun pyytää oikein....

Hymyile nyt!
Huhtikuussa harjoittelin perusistuntaa ja erityisesti laukannostoja, jotka olivat minulle olleet haasteelliset Penan kanssa. Pena oli myös minulla aina melko tahmea, joka näin jälkikäteen oivallettuna johtui polvilla puristamisesta. Odottelin innolla kesää ja rentoja maastoretkiä.
Toukokuu kului onnenhuumassa, ihanaa tämä hevostelu!! Valmennuksessa keskityin luomaan ruutitynnyrin alleni ja Pena pääsi nauttimaan ensimmäisistä vihreistä. Ja hyvin nauttikin. Miehen kanssa aloimme kinastella kummalla on enemmän oikeus ratsastaa :)
Kesäkuussa tuli takapakkia Penan kenkien kanssa ja Pena olikin pitkään sairaslomalla. Onneksi liikkuminen tarhassa onnistui hyvin ja kaviot saatiin hitaasti paremmiksi vaihtamalla kengittäjä vanhaan tuttuun, ja palaamalla takaisin pienempiin kenkiin. Tilanne miehen kanssa kulminoitui siihen, että aloin katsella pienempää hevosta meille perheen naisille.
Heinäkuussa nautimme kuumasta kesästä ja löysimme Oton! Tuo ihana pikkusuokki ei ollut täysin sitä mitä etsin, mutta niin valloittava persoona, että kaupat tuli. Otto muutti Penan kaveriksi ja Pena pääsi ensimmäistä kertaa elämässään rapsuttelemaan toista hevosta.

Nam!
Elokuussa joutui ratsastajan lisäksi myös heppa kuntokuurille; nyt metsästettiin Otolle lihaksia ja kestävyyttä. Hieroja lohdutti meitä kertomalla, että vahvat lihakset löytyvät pienen kerroksen alta :) Maastoilimme, työskentelimme kentällä ja lisäsimme rasitusta pikkuhiljaa lepopäiviä unohtamatta. Uuden koulusatulan myötä hoksasin kehittäneeni hienon tavan kinnata polvilla...
Syyskuussa keskityimme perusasioihin, Oton lihaskunto alkoi olla normaali ja minunkin istunnassani jokin lukko aukesi. Jalustimet olivat pidentyneet muutamalla reiällä ja ajoittain ratsastaminen tuntui oikealta ratsastamiselta, ei vain hevosen selässä istumiselta. Uskaltauduin myös hyppäämään muutaman kerran!
Lokakuussa nautimme täysillä pitkästä syksystä, maastoilimme metsässä ja iloittelimme laukkaspurteilla pellolla. Ihanaa! Videokamera paljasti karmaisevan totuuden; mahtava meno, tiukka takakeno!
Marraskuussa pohdin klippaamista ja pojat kokeilivat reikiä, josta ainakin Otto nautti täysillä. Minä hinkkasin istuntaa ja onnistuin löytämään jalkoihin rentouden, joka avasi taas uusia kokemuksia. Ratsastin Penalla pitkästä aikaa ja laukat nousivat kun halusin ja muutenkin heppa oli reipas. Onnistuin tekemään Otolla pienen laukkavoltin ja olisin voinut hyppiä riemusta ainakin viikon!
Joulukuussa odottelin joulutunnelmaa, lunta ja pakkasta, mutta sain vain kuraa, kylmää ja märkää. Odottelin, että oman hevosen hoitaminen saattaisi tuntua raskaalta syksyn pimeimpinä päivinä, mutta tallille menosta tulikin henkireikä. Muuten olisin vain löhöillyt kotona. Testasimme Oton vanhoja kolmipalakuolaimia ja tajusin oppineeni jotain ohjastuntumasta, jippii!
Vuodelle 2012 toivon paljon mukavia hetkiä hevosten kanssa; rentoa olemista ja toisaalta rankkaa puurtamista kentällä. Ja jotta jaksan puurtaa, pitää kuntoakin nostaa ja painoa pudottaa hiukan...
Itselleni tärkeimpänä on istunnan harjoittelu niin, että onnistun istumaan satulassa aina rentona, puristamatta polvillani tai pakaroillani. Haasteenani on saada pohkeet pysymään silti kyljissä kiinni ja käyttää alapohjetta tasaisesti, eikä vain kaivella kantapäällä. Toivon myös oppivani rentoutumaan kädestä; muistamaan sen kyynärkulman(!) ja sitä kautta ratsastamaan hevoseni aina rehelliseen peräänantoon. Videoin jatkossakin ratsastusta, sillä vain realismilla pääsee tässä lajissa eteenpäin: lokakuussa hoksattu takakenokin on kovan työstön alla, tämän vuoden aikana pääsen siitä eroon!
Vuoden päästä nähdään kuinka on tädin käynyt!
Tammikuussa etsimme kuumeisesti omaa hevosta ja ratsastelimme kovassa pakkasessa ratsastuskoulun hevosilla. Löysimme jo yhden suokin, joka tuntui sopivalta. Juuri kun olin soittamassa eläinlääkäriä tekemään ostotarkastusta, soitti myyjä ja perui kaupan. Etsintä jatkui ja miehen innostuksesta lähdimme perheen kanssa Verdeniin Hannoverin hevoshuutokauppaan. Itselleni oli selvää, että meille tulee suokki, mutta mies oli jostain saanut päähänsä, että hannoverilainen sen olla pitää... Kolmepäiväinen hevosten tuijottelu (en todellakaan uskaltanut kokeilla kolme-nelivuotiaita puoliverisiä!) teki ehdottoman hyvää hevossilmälle! Ihastuin myös tulisesti 172cm säkäiseen ruunaan, joka tuli maneesiin ensimmäistä kertaa kahdella jalalla. Kun huutokaupassa hinta jäi alhaiseksi jouduin todella tekemään töitä etten innostunut huutamaan ruunaa kotiin :)

Jännittäviä tilanteita suomalaiskatsomossa!
Helmikuussa pakkaset jatkuivat yhtä kovina kuin meidän hevosen metsästyskin. Aloin jo menettää toivoani, kun sopivia ehdokkaita ei vain näkynyt. Maistelin myös muutaman kerran maneesin hiekkaa, kun kova pakkanen ja innostuneet hevoset aiheuttivat kaaosta pölyisessä maneesissa.
Maaliskuussa, juuri kun olin päättänyt laittaa hevosenoston jäihin, löytyi Pena! Rakkautta ensisilmäyksellä! Pena oli ensimmäinen puoliverinen, joilla ratsastin kokonaisen tunnin (meidän ratsastuskoululla on vain suomenhevosia). Kyllä se oli hienoa, mutta myös vaikeata kun hevonen tekee vain kun pyytää oikein....
Hymyile nyt!
Huhtikuussa harjoittelin perusistuntaa ja erityisesti laukannostoja, jotka olivat minulle olleet haasteelliset Penan kanssa. Pena oli myös minulla aina melko tahmea, joka näin jälkikäteen oivallettuna johtui polvilla puristamisesta. Odottelin innolla kesää ja rentoja maastoretkiä.
Toukokuu kului onnenhuumassa, ihanaa tämä hevostelu!! Valmennuksessa keskityin luomaan ruutitynnyrin alleni ja Pena pääsi nauttimaan ensimmäisistä vihreistä. Ja hyvin nauttikin. Miehen kanssa aloimme kinastella kummalla on enemmän oikeus ratsastaa :)
Kesäkuussa tuli takapakkia Penan kenkien kanssa ja Pena olikin pitkään sairaslomalla. Onneksi liikkuminen tarhassa onnistui hyvin ja kaviot saatiin hitaasti paremmiksi vaihtamalla kengittäjä vanhaan tuttuun, ja palaamalla takaisin pienempiin kenkiin. Tilanne miehen kanssa kulminoitui siihen, että aloin katsella pienempää hevosta meille perheen naisille.
Heinäkuussa nautimme kuumasta kesästä ja löysimme Oton! Tuo ihana pikkusuokki ei ollut täysin sitä mitä etsin, mutta niin valloittava persoona, että kaupat tuli. Otto muutti Penan kaveriksi ja Pena pääsi ensimmäistä kertaa elämässään rapsuttelemaan toista hevosta.
Nam!
Elokuussa joutui ratsastajan lisäksi myös heppa kuntokuurille; nyt metsästettiin Otolle lihaksia ja kestävyyttä. Hieroja lohdutti meitä kertomalla, että vahvat lihakset löytyvät pienen kerroksen alta :) Maastoilimme, työskentelimme kentällä ja lisäsimme rasitusta pikkuhiljaa lepopäiviä unohtamatta. Uuden koulusatulan myötä hoksasin kehittäneeni hienon tavan kinnata polvilla...
Syyskuussa keskityimme perusasioihin, Oton lihaskunto alkoi olla normaali ja minunkin istunnassani jokin lukko aukesi. Jalustimet olivat pidentyneet muutamalla reiällä ja ajoittain ratsastaminen tuntui oikealta ratsastamiselta, ei vain hevosen selässä istumiselta. Uskaltauduin myös hyppäämään muutaman kerran!
Lokakuussa nautimme täysillä pitkästä syksystä, maastoilimme metsässä ja iloittelimme laukkaspurteilla pellolla. Ihanaa! Videokamera paljasti karmaisevan totuuden; mahtava meno, tiukka takakeno!
Marraskuussa pohdin klippaamista ja pojat kokeilivat reikiä, josta ainakin Otto nautti täysillä. Minä hinkkasin istuntaa ja onnistuin löytämään jalkoihin rentouden, joka avasi taas uusia kokemuksia. Ratsastin Penalla pitkästä aikaa ja laukat nousivat kun halusin ja muutenkin heppa oli reipas. Onnistuin tekemään Otolla pienen laukkavoltin ja olisin voinut hyppiä riemusta ainakin viikon!
Joulukuussa odottelin joulutunnelmaa, lunta ja pakkasta, mutta sain vain kuraa, kylmää ja märkää. Odottelin, että oman hevosen hoitaminen saattaisi tuntua raskaalta syksyn pimeimpinä päivinä, mutta tallille menosta tulikin henkireikä. Muuten olisin vain löhöillyt kotona. Testasimme Oton vanhoja kolmipalakuolaimia ja tajusin oppineeni jotain ohjastuntumasta, jippii!
Vuodelle 2012 toivon paljon mukavia hetkiä hevosten kanssa; rentoa olemista ja toisaalta rankkaa puurtamista kentällä. Ja jotta jaksan puurtaa, pitää kuntoakin nostaa ja painoa pudottaa hiukan...
Itselleni tärkeimpänä on istunnan harjoittelu niin, että onnistun istumaan satulassa aina rentona, puristamatta polvillani tai pakaroillani. Haasteenani on saada pohkeet pysymään silti kyljissä kiinni ja käyttää alapohjetta tasaisesti, eikä vain kaivella kantapäällä. Toivon myös oppivani rentoutumaan kädestä; muistamaan sen kyynärkulman(!) ja sitä kautta ratsastamaan hevoseni aina rehelliseen peräänantoon. Videoin jatkossakin ratsastusta, sillä vain realismilla pääsee tässä lajissa eteenpäin: lokakuussa hoksattu takakenokin on kovan työstön alla, tämän vuoden aikana pääsen siitä eroon!
Vuoden päästä nähdään kuinka on tädin käynyt!
lauantai 7. tammikuuta 2012
Puunpurija
Tänään tallilla odotti yllätys, tai siis tarhassa odotti yllätys.
Otto ja Pena nauttivat talvipäivästä (meillä on vihdoin lunta ja pakkasta!!) ja ajattelin ottaa muutaman valokuvan pojista. Heti alkuun huomasin, että yksi aitatolppa oli kumollaan. Näin on käynyt jo useamman kerran ja syyksi on paljastunut Otto, joka tykkää kuopia maata. Seuraavaksi huomasin, että käytännössä kaikki aitatolpat on jyrsitty melkein poikki!
Otto on ollut ahkerana ja tallinpitäjäkin jo minulle kommentoi. Ovat kuulemma ihan uudet aitatolpat. Saatan siis joutua maatalouskauppaan ostoksille :)
Mitä sä siellä kuvailet??
Löytyiskö lumesta herkkuja?
(huomaa kaatunut aitatolppa)
Jaa mää vai?
(huomaa tolpasta puuttuva puolisko, ja tämä oli niistä siisteimpiä..)
Aiheuttaakohan painekyllästetty puu jotain vatsaoireita??
No, huomenna nähdään kuinka innoissaan pojat ovat vielä tarhaan ennen lähtöäni raahaamastani puunlatvuksesta. Ainakin Pena söi sitä mielellään!
Otto ja Pena nauttivat talvipäivästä (meillä on vihdoin lunta ja pakkasta!!) ja ajattelin ottaa muutaman valokuvan pojista. Heti alkuun huomasin, että yksi aitatolppa oli kumollaan. Näin on käynyt jo useamman kerran ja syyksi on paljastunut Otto, joka tykkää kuopia maata. Seuraavaksi huomasin, että käytännössä kaikki aitatolpat on jyrsitty melkein poikki!
Otto on ollut ahkerana ja tallinpitäjäkin jo minulle kommentoi. Ovat kuulemma ihan uudet aitatolpat. Saatan siis joutua maatalouskauppaan ostoksille :)


(huomaa kaatunut aitatolppa)

(huomaa tolpasta puuttuva puolisko, ja tämä oli niistä siisteimpiä..)
Aiheuttaakohan painekyllästetty puu jotain vatsaoireita??
No, huomenna nähdään kuinka innoissaan pojat ovat vielä tarhaan ennen lähtöäni raahaamastani puunlatvuksesta. Ainakin Pena söi sitä mielellään!
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Uuden vuoden taikaa!
Joulu on ohi ja vuosikin vaihtunut, loma on ollut lopulta erittäin tervetullut ja ihana! Joulu tuli hiukan varkain enkä oikein päässyt tunnelmaan. Ihan kunnon joulutunnelmaa ei koskaan tullutkaan, mutta lomailu perheen kesken teki todella hyvää! Kaiken ihanan lisäksi saimme kaverinin hepan "hoitoon" heidän joululomareissunsa ajaksi eli olemme päässeet kivasti ratsastamaan. Kyllä meillä pitäisi olla kolme hevosta, jokaiselle omansa! :)
Kaverin heppa on minulle tuttu, mutta itse en ole ruunalla ratsastanut kuin kerran lyhyesti kesällä. Useamman kerran olen seurannut toki muiden ratsastusta ja ollut jopa mukana ostoreissulla (sovimme kaverin kanssa, että minäkin testaan, jos hänelle ei iske. No onneksi iski, kun minulla oli jo kiikarissa meidän Pena ;)... ), mutta omat ratsastukset olivat jääneet. Minulla oli siis melko tarkka kuva millainen heppa on kyseessä, mutta toisaalta taas mielikuvat saattavat olla väärässä...
Ensimmäisellä ratsastuskerralla heppa yllätti. Olin jotenkin henkisesti varautunut hyvin tahmeaan ruunaan, joka ei mielellään liiku vaikka osaakin (kisattu kansallista vaativa b:tä ihan hyvin tuloksin). Liikaa vauhtia ratsastuksessa ei ollut, mutta mielestäni ratsastus oli kuitenkin kiva. Itse asiassa, tykästyin ruunaan enemmän kuin etukäteen ajattelin, sillä hän on erittäin herkkä. Tunsin kuinka hommat sujuivat kun itse vain muistin olla häiritsemättä hevosta liikaa :) Ajoittainen oma heiluminen, hevosen hitaus (joko laiskuutta tai huonoa kuntoa) ja apujen epäselvyys haittasivat menoa. Hänen periaatteensa on, että jos on epäselvää niin pysähdytään. Kuitenkin perusfiilis yllätti!
Pohdin, että saatan vain kuvitella omassa päässäni hepan liikkuvan hyvin ja ilmoittauduin myös tunnille. Se meni ihan hyvin eikä murskakritiikkiä kuulunut, mutta jotenkin hepassa oli aistittavissa henkinen lamaannus "tämä ei ole kivaa" ja ruuna ikäänkuin venyi veteläksi tunnin aikana. Tuntia seuraavanakaan päivänä en saanut samaa fiilistä kuin ennen sitä. Päättelin tästä, että yksin ratsastaessa ensinnä vaadin enemmän ja toisaalta myös odotan hevoselta enemmän lyhyen ajan sisällä. En myöskään kävele pitkin ohjin, vaan teemme töitä tiiviisti, mutta monesti sitäkin lyhyemmän aikaa. Tunnilla kävelyt yms. lepohetket vievät puhdin pois helposti eikä se tunnu sopivan tälle hevoselle. Tai tälle ratsukolle.
Oli miten oli, tämä väliviikko oli todella kiva ja tervetullut. Nyt on voimia jatkaa uuteen vuoteen!
Tämä syrjähyppy on tehnyt hyvää myös omalle vakisuhteelle, vaikka eihän siinä mitään vikaa olekaan ollut :) Kyllä omat hepat on vaan omia ja vaikka kuinka kiva muilla olisi mennä, ovat nuo omat vieneet sydämestä niin suuren palasen ettei sitä ihan helpolla korjatakaan. Eikä ole edes tarve! Herra P on ihana ja ratsastan hänellä myös jatkossakin tosi mielelläni, mutta kyllä minun elämäni rakkaudet ovat Pena ja Otto!
Kaverin heppa on minulle tuttu, mutta itse en ole ruunalla ratsastanut kuin kerran lyhyesti kesällä. Useamman kerran olen seurannut toki muiden ratsastusta ja ollut jopa mukana ostoreissulla (sovimme kaverin kanssa, että minäkin testaan, jos hänelle ei iske. No onneksi iski, kun minulla oli jo kiikarissa meidän Pena ;)... ), mutta omat ratsastukset olivat jääneet. Minulla oli siis melko tarkka kuva millainen heppa on kyseessä, mutta toisaalta taas mielikuvat saattavat olla väärässä...
Ensimmäisellä ratsastuskerralla heppa yllätti. Olin jotenkin henkisesti varautunut hyvin tahmeaan ruunaan, joka ei mielellään liiku vaikka osaakin (kisattu kansallista vaativa b:tä ihan hyvin tuloksin). Liikaa vauhtia ratsastuksessa ei ollut, mutta mielestäni ratsastus oli kuitenkin kiva. Itse asiassa, tykästyin ruunaan enemmän kuin etukäteen ajattelin, sillä hän on erittäin herkkä. Tunsin kuinka hommat sujuivat kun itse vain muistin olla häiritsemättä hevosta liikaa :) Ajoittainen oma heiluminen, hevosen hitaus (joko laiskuutta tai huonoa kuntoa) ja apujen epäselvyys haittasivat menoa. Hänen periaatteensa on, että jos on epäselvää niin pysähdytään. Kuitenkin perusfiilis yllätti!
Pohdin, että saatan vain kuvitella omassa päässäni hepan liikkuvan hyvin ja ilmoittauduin myös tunnille. Se meni ihan hyvin eikä murskakritiikkiä kuulunut, mutta jotenkin hepassa oli aistittavissa henkinen lamaannus "tämä ei ole kivaa" ja ruuna ikäänkuin venyi veteläksi tunnin aikana. Tuntia seuraavanakaan päivänä en saanut samaa fiilistä kuin ennen sitä. Päättelin tästä, että yksin ratsastaessa ensinnä vaadin enemmän ja toisaalta myös odotan hevoselta enemmän lyhyen ajan sisällä. En myöskään kävele pitkin ohjin, vaan teemme töitä tiiviisti, mutta monesti sitäkin lyhyemmän aikaa. Tunnilla kävelyt yms. lepohetket vievät puhdin pois helposti eikä se tunnu sopivan tälle hevoselle. Tai tälle ratsukolle.
Oli miten oli, tämä väliviikko oli todella kiva ja tervetullut. Nyt on voimia jatkaa uuteen vuoteen!
Tämä syrjähyppy on tehnyt hyvää myös omalle vakisuhteelle, vaikka eihän siinä mitään vikaa olekaan ollut :) Kyllä omat hepat on vaan omia ja vaikka kuinka kiva muilla olisi mennä, ovat nuo omat vieneet sydämestä niin suuren palasen ettei sitä ihan helpolla korjatakaan. Eikä ole edes tarve! Herra P on ihana ja ratsastan hänellä myös jatkossakin tosi mielelläni, mutta kyllä minun elämäni rakkaudet ovat Pena ja Otto!
lauantai 24. joulukuuta 2011
Jouluntaikaa
Tänä vuonna joulu on tullut hiukan varkain eikä viime vuoden kaltaista tunnelmaa ole. Johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että täällä meillä ei ole juurikaan lunta. Viime joulu on mieletön; oli kyllä kylmä, mutta lunta oli paljon ja kuuraa! Viime joulu oli myös ensimmäinen joulu pitkiin aikoihin, kun olimme koto-Suomessa. Aiemmin olemme matkustaneet joulua karkuun jonnekin lämpöiseen, nyt tuntui hyvältä ajatukselta jäädä kotiin ja tänä vuonna emme edes suunnitelleet reissua. Eihän noita heppoja voi hylätä niin pitkäksi aikaa!
Viime vuonna emme osanneet kuvitella, että meillä joskus olisi oma hevonen ja nyt niitä on jo kaksi! Ja entistä varmemmalta tuntuu, että tulevaisuuteemme liittyy hevoset vieläkin tiiviimmin, saas nähdä :)
Tässä vielä hiukan tunnelmia viime joulun rekiajelulta. Rauhallista joulua kaikille!

Viime vuonna emme osanneet kuvitella, että meillä joskus olisi oma hevonen ja nyt niitä on jo kaksi! Ja entistä varmemmalta tuntuu, että tulevaisuuteemme liittyy hevoset vieläkin tiiviimmin, saas nähdä :)
Tässä vielä hiukan tunnelmia viime joulun rekiajelulta. Rauhallista joulua kaikille!


keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Pomppu-Otto
Otto on osoittanut olevansa kunnnon esteponi, vaikka äkkiseltään ulkonäön perusteella sitä ei arvaisi. Otto rakastaa hypätä ja tykkään erityisesti vauhdista.
Aiemmin syksyllä kaverimme tallilta ratsasti Ottoa noin kerran viikossa ja hyppäsi myös kisoissa (videokin löytyy aiemmasta kirjoituksesta). Hän opetti Otolle, että tärkeätä on kuunnella ratsastajaa ja joskus lähteä hyppyyn hiukan kauempaa. Vaikka hänen ratsastuksensa Oton kanssa menivät aina hyvin, päädyin kuitenkin pyytämään myös toista kaveriani hyppäämään. Lähinnä siksi, että ensimmäinen kaveri on todella siisti ratsastaja, toinen taas osaa myös paineistaa hevosta. Halusin siis nähdä miten Otto reagoi, kun saa ja pitää mennä "täysillä". Ja hyvinhän se meni.
Otto oli alkuun hiukan ihmeissään, mitäs tämä nyt tarkoittaa ja koitti lusmuilla, vaikka totesi sen pian turhaksi. Laukassa Otosta löytyi uusi vaihde, kun laukkaa pystyi lyhentämään todella paljon, Otto käytännössä laukkasi paikallaan. Hypyt onnistuivat hyvin ja kaveri oli ehkä jopa hiukan yllättänyt siitä kuinka hyvin Oton laukkaa pystyy säätämään. Toisaalta oli myös todella kiva nähdä, että vaikka Otto kävi kierroksilla palasi hän nopeasti omaksi itsekseen eikä hölmöillyt.
Hyvä etujalkojen tekniikka. Este noin 90cm.
Ja hyvä takajalkojen tekniikka. Este noin 90cm.
Kaikista kivointa oli se, että jotain ratsastuksessa aukeni, Otto oli todella kiva ja notkea ratsastaa seuraavina päivinä. Siis myös minun! Taidankin pyytää kaveria ratsastamaan toistekin :)
Aiemmin syksyllä kaverimme tallilta ratsasti Ottoa noin kerran viikossa ja hyppäsi myös kisoissa (videokin löytyy aiemmasta kirjoituksesta). Hän opetti Otolle, että tärkeätä on kuunnella ratsastajaa ja joskus lähteä hyppyyn hiukan kauempaa. Vaikka hänen ratsastuksensa Oton kanssa menivät aina hyvin, päädyin kuitenkin pyytämään myös toista kaveriani hyppäämään. Lähinnä siksi, että ensimmäinen kaveri on todella siisti ratsastaja, toinen taas osaa myös paineistaa hevosta. Halusin siis nähdä miten Otto reagoi, kun saa ja pitää mennä "täysillä". Ja hyvinhän se meni.
Otto oli alkuun hiukan ihmeissään, mitäs tämä nyt tarkoittaa ja koitti lusmuilla, vaikka totesi sen pian turhaksi. Laukassa Otosta löytyi uusi vaihde, kun laukkaa pystyi lyhentämään todella paljon, Otto käytännössä laukkasi paikallaan. Hypyt onnistuivat hyvin ja kaveri oli ehkä jopa hiukan yllättänyt siitä kuinka hyvin Oton laukkaa pystyy säätämään. Toisaalta oli myös todella kiva nähdä, että vaikka Otto kävi kierroksilla palasi hän nopeasti omaksi itsekseen eikä hölmöillyt.
Kaikista kivointa oli se, että jotain ratsastuksessa aukeni, Otto oli todella kiva ja notkea ratsastaa seuraavina päivinä. Siis myös minun! Taidankin pyytää kaveria ratsastamaan toistekin :)
tiistai 13. joulukuuta 2011
Otto
Viime viikot ovat menneet vauhdilla enkä ole pohdiskeluistani huolimatta edistynyt klippauksessa yhtään. Nyt se alkaa tuntua jo toisarvoiselta asialta, tuo Otto on vain niin söpö karvaisena! Osaan niin hyvin sieluni silmin kuvitella Oton metsälaitumelle, jossa hän söisi lumen alta heiniä, repisi puun oksia ja kuoria... Ja minusta hikoilukin on tasoittunut, tai sitten kuvittelen vaan.
Voiko näitä karvakorvia olla rakastamatta??

Muuten olo ja ratsastelu on ollut aika samanlaista kuin ennenkin. Talvi on tullut ja olemme siirtyneet maneesiin, onneksi sellainen on ja vielä aika hyvin meidän yksäreiden käytettävissä! Maastoilla olemme koittaneet viikoittain, yleensä maastolenkki on kevyt palauttava, mutta sänkipelloilla on joskus vedetty kunnon laukkaspurttejakin. Tyttö on ratsastanut aika paljon ja minä hiukan vähemmän, mutta mielestäni sitäkin laadukkaammin. Olen koittanut keskittyä nyt oikein kunnolla omaan istuntaan ja apujen käyttöön ja saanut Oton menemään ajoittain mielettömän hyvin. Esimerkiksi nyt menneenä lauantaina ratsastus meni niin hienosti, että olen vieläkin innoissani! Sain onnistumaan pienet voltit laukassa kumpaankin suuntaan ja Oton kulkemaan kaula rentona, myös siinä laukassa. Mieletöntä!
Koin taas yhden ahaa-elämyksen, kun vaihdoimme testiksi Otolle vanhat oliivikolmipalakuolaimet. Suitsiostosten yhteydessähän me hankimme myös uudet kuolaimet (messinkiset, kun suitsien soljet ovat messinkiä!). Nämä "uudet" kuolaimet ovat ihan tavalliset nivelkuolaimet, enkä alussa osannut muodostaa niistä mitään erityisempää mielikuvaa. Olen jostain päätellyt (vaikka välillä tuntuu, että olen ainoa tätä mieltä), että kolmipalat ja erityisesti oliivit ovat hevoselle kaikista pehmeimmät kuolaimet. Siitä syystä halusinkin testata, jos Otto toimisi niillä paremmin, jos ne olisivat "hellemmät" hänelle. Ensimmäisen kerran kävin maastossa enkä huomannut suurta eroa niveliin, toisella kerralla ratsastin maneesissa ja ero oli huima. Otto puri kiinni kuolaimeen, oli jähmeä ja painava, en melkein pystynyt tekemään asetuksia enkä todellakaan saanut häntä kaulasta rennoksi. Ratsastuksen jälkeen käteni olivat kipeät, niin kovaan jouduin mm. pidätteet tekemään. Seuraavana päivänä menin taas nivelillä ja Otto oli kuin toinen hevonen, myötäsi, liikkui, asettui ja ennenkaikkea rentoutui. Selvisi sitten sekin; meille nivelkuolain on kaikista paras.
Tässä vielä pientä kuvamateriaalia viikonlopun maastoilusta:
Voiko näitä karvakorvia olla rakastamatta??
Muuten olo ja ratsastelu on ollut aika samanlaista kuin ennenkin. Talvi on tullut ja olemme siirtyneet maneesiin, onneksi sellainen on ja vielä aika hyvin meidän yksäreiden käytettävissä! Maastoilla olemme koittaneet viikoittain, yleensä maastolenkki on kevyt palauttava, mutta sänkipelloilla on joskus vedetty kunnon laukkaspurttejakin. Tyttö on ratsastanut aika paljon ja minä hiukan vähemmän, mutta mielestäni sitäkin laadukkaammin. Olen koittanut keskittyä nyt oikein kunnolla omaan istuntaan ja apujen käyttöön ja saanut Oton menemään ajoittain mielettömän hyvin. Esimerkiksi nyt menneenä lauantaina ratsastus meni niin hienosti, että olen vieläkin innoissani! Sain onnistumaan pienet voltit laukassa kumpaankin suuntaan ja Oton kulkemaan kaula rentona, myös siinä laukassa. Mieletöntä!
Koin taas yhden ahaa-elämyksen, kun vaihdoimme testiksi Otolle vanhat oliivikolmipalakuolaimet. Suitsiostosten yhteydessähän me hankimme myös uudet kuolaimet (messinkiset, kun suitsien soljet ovat messinkiä!). Nämä "uudet" kuolaimet ovat ihan tavalliset nivelkuolaimet, enkä alussa osannut muodostaa niistä mitään erityisempää mielikuvaa. Olen jostain päätellyt (vaikka välillä tuntuu, että olen ainoa tätä mieltä), että kolmipalat ja erityisesti oliivit ovat hevoselle kaikista pehmeimmät kuolaimet. Siitä syystä halusinkin testata, jos Otto toimisi niillä paremmin, jos ne olisivat "hellemmät" hänelle. Ensimmäisen kerran kävin maastossa enkä huomannut suurta eroa niveliin, toisella kerralla ratsastin maneesissa ja ero oli huima. Otto puri kiinni kuolaimeen, oli jähmeä ja painava, en melkein pystynyt tekemään asetuksia enkä todellakaan saanut häntä kaulasta rennoksi. Ratsastuksen jälkeen käteni olivat kipeät, niin kovaan jouduin mm. pidätteet tekemään. Seuraavana päivänä menin taas nivelillä ja Otto oli kuin toinen hevonen, myötäsi, liikkui, asettui ja ennenkaikkea rentoutui. Selvisi sitten sekin; meille nivelkuolain on kaikista paras.
Tässä vielä pientä kuvamateriaalia viikonlopun maastoilusta:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)