Aika juoksee...

...ihan liian nopeasti, vaikka eihän meillä kiire mihinkään oikeasti ole...

Mitäs me hampputukat ;)

Masa on ollut minulla pian kaksi kuukautta, vaikka tuntuu, että vasta eilen tiemme kohtasivat. Päivääkään en vaihtaisi pois ja edelleen minusta tuntuu, että hän on elämäni hevonen. Olen ottanut aika rennosti liikutuksen suhteen, vaikka Masalla oli melkoisesti ylipainoa sekä huono kunto. Hän on ollut tähän saakka erittäin kevyellä liikutuksella, enemmänkin pelkkä seurahevonen, joten en ole halunnut rikkoa häntä enkä aiheuttaa liikaa stressiä. Uusi koti ja uudet kaverit sekä uusi päivärytmi on tuonut jo paljon muutoksia elämään, ilman aktiivisista ja liian tiukkapipoista treenaamistakin.

Etukäteen mietin kaikista eniten kuinka ihmeessä pärjään näin raa'an hevosen kanssa; minä aikuisiällä aloittanut tätiratsastaja. Pähkäilin kuitenkin, että minulla on ympärilläni ihania ihmisiä ja ammattilaisia, jotka ovat neuvoneet, kun olen vain kysynyt apua. Enkä ajatellut ainakaan pilaavani Masaa ihan kokonaan. Vaikka edistys on ollut aika pientä, on sitä kuitenkin ollut. Masa ei ollut koskaan aiemmin ollut kentällä eikä osannut nostaa laukkaa kuin ravista ajamalla ja laukkaa hokemalla. Hän kuunteli ekstrahyvin istuntaa, jopa niin hyvin, että eteenpäin liikkuminen oli melkoista töksähtelyä, kun istunta heilahti tai jalat puristivat. Nyt pystymme kiertämään kentän kokonaan myös ravissa, ilman ylimääräisiä pysähdyksiä. Laukan saan nostettua jo hitaammasta ravista pohkeella ja vaikka oikea laukka on vaikea, olemme sitäkin pystyneet harjoittelemaan. Masa on edelleen tosi herkkä istunnalle, mutta ei enää häiriinny liikaa minun heilahteluistani. Painokin on silmämääräisesti hiukan pudonnut ja karva alkanut kiiltää!