Hevosmessuilla tuli pyörähdettyä viikonloppuna kumpanakin päivänä heti aamusta, sillä erityisesti olimme kiinnostuneita klinikoista, mutta tarttui sieltä mukaan hiukan ostoksiakin :)
Kivaa oli toki katsella hyvin liikkuvia hevosia, mutta läpikäydyt asiat olivat mielestäni hevosalaa harrastaville ehkä liiankin perusasioita. Olisin kaivannut enemmän sellaisia "aah, tota en olekaan ajatellut" -juttuja, mutta toisaalta tiedän, että luen ja etsin tietoa hevosiin ja ratsastuksiin liittyen hyvin paljon ja siksi ehkä perusjutut tuntuvat aavistuksen tylsiltä. Sain kuitenkin vahvistusta omille fiiliksille ja kuten Stella sanoi: siinä vaiheessa, kun kokee ettei voi enää oppia lisää hevosista, on kehitys pysähtynyt. Hevosten kanssa ei ole koskaan valmis.
 |
| Pitkin ohjin pois |
Stella muistutti, että erityisesti nuoren hevosen kanssa kiitoksen pitää olla sellainen, että hevonen ymmärtää sen ja että se todella on kiitos juuri sille hevoselle. Osa hevosista kokee kiitoksena lepotauon tai kävelyn pitkin ohjin, osa taas nauttii jos pääsee viilettämään kunnon laukkaa muutaman kierroksen kentän ympäri. Viime valmennuksessa, kun Masa teki hienosti oikein, hyppäsin minä kokonaan pois kyydistä ja talutin loppukäynnit. Se näytti todella toimivan kiitoksena hänelle.
Miten te kiitätte hevostanne?
Tästä minäkin Stellan klinikassa tykkäsin, hevosta saa ja pitää kehua ja palkita niin että se tietää olleensa hieno!
VastaaPoistaMinun Penani on herkkä sille, että olen siihen oikeasti tyytyväinen. "Joudun" siis todella tarkoittamaan sitä mitä sanon. Ja usein tarkoitankin! Minun aito tyytyväisyyteni on Penalle iso palkkio, se ihan selvästi nauttii siitä kun saa paistatella kehuissa.
Käytän sekä tuota vauhtipalkintoa että pysähdyspalkintoa, vähän tilanteesta riippuen. Jos harjoitellaan fyysisesti raskasta asiaa jossa hevosta täytyy koota ja hidastaa, palkitsen usein vapauttamalla liikkeen liioitellusti eteen. Aika usein myös minä lopetan ratsastuksen hyvään pätkään, pysäytän suoraan ravista ja tulen alas selästä, löysään mahavyön ja avaan turpahihnan ja talutan (kehuen) loppukäynnit.
Ahneen ponin omistajana palkitsen myös namuilla. Selästä käsin olen joskus antanut ponille karkin, mutta pääasiassa namipalkinnot tulee maastakäsin.
Mä olen yrittänyt opetella kehumaan hevosta ratsastuksen aikana, liian usein se unohtuu. Yleensä kehun äänellä tai silitän nopeasti kaulaa.
VastaaPoistaPalkitseminen tapahtuu yleensä samalla lailla kun Sanna tuossa edellä kuvaili; kun poni toimii hyvin niin tulen alas selästä, löysään satulavyötä ja kävelytän maastakäsin loppukäynnit. Makupaloja en anna kädestä juurikaan koska poni alkaa niin helposti kerjäämään.
Masa on myös herkkä sille, että olen tosissani tyytyväinen häneen. Vasta silloin huomaan, että kiitos oikeasti merkitsee hänelle jotain. Otto puolestaan ei ole siinäkään turhan tarkka, niin kuin ei missään muussakaan. Pena taas on välimallia eli yksilöitä kaikki :)
VastaaPoistaMinä kehun aika paljon ratsastaessa äänellä, mutta jotenkin olen huono kehumaan taputuksella/silityksellä. Liian helposti silloin katoaa ohjaus kokonaan tai osittain...
Makupalat on musta tosi haasteellisia; ne toimivat ehkä parhaiten, mutta kuten varmasti jokainen ahneen ponin omistaja tietää, ne myös aiheuttavat kerjäämistä :) Olen koittanut antaa Masalle aina makupalan Kaimion kirjasta oppimallani tavalla, jolloin hevonen saa herkun vasta, kun luopuu siitä. Eli heppa saa katsoa, sitten pitää kääntää pää pois ja vasta sitten saa namin. Tämä on toiminut tosi hyvin, mutta venytellessä ei tätä voi oikein käyttää (kun venytyksen idea mielestäni kärsii), mutta Masa on mielestäni oppinut yllättävän hyvin erottamaan tilanteet toisistaan. Tosin odottaa venyttelyä (tai ennemminkin makupaloja) ihan älyttömästi aina ratsastuksen jälkeen :)
Juu, piti täsmentää mutta unohtui, että meilläkin namit tarjoillaan pääasiallisesti luopumisen kautta. Itse näpläämällä ja kinuamalla ei saa mitään.
VastaaPoista