Läsnäolopakko

Jokin aikaa sitten törmäsin tekstiin kuinka jokainen hevonen opettaa ihmistä, vaikka yleensä ajatellaankin, että ihminen opettaa hevosta. Eilisen ratsastuksen jälkeen minusta tuntuu juuri siltä. Masa on tullut elämääni opettaakseen minua ratsastamaan ja olemaan läsnä hetkessä.

Edellisenä päivänä menin tallille töistä ja lasten harrastuksista stressaantuneena ja kaikki meni niin pieleen kuin vain voi. Masa tuli kyllä innolla minua katsomaan tarhassa ja puhalteli lämmintä ilmaa kasvoilleni. Itse en vain osannut laskea irti ja ratsastus olikin katastrofi. Eilen menin tallille tarkoituksenani vain liikuttaa heppa ilman mitään suunnitelmaa; mikään ei voi kuitenkaan mennä putkeen. Ratsastin ja ensimmäisen säpsysäntäyksen jälkeen kirosin konia, mutta sitten päätin nollata tilanteen ja hengittää syvään. Ja Masakin hengitti syvään.

Yhtäkkiä tuli fiilis, että voisin kokeilla laukkaa. Mitäs jos kokeilisinkin nostaa laukan käynnistä, mahdollisimman pienillä avuilla? Kun vielä pysähtyneenä vasta mietin laukkaa, Masa nosti laukan. Kevyen, pehmeän, ihanan laukan. Kunnes minä heilahdin ja rytmi katosi. Nollasin tilanteen ja kokeilin uudelleen käynnistä, taas laukka nousi. En käyttänyt oikeastaan pohjetta, enkä tiedostaen tehnyt mitään istuinluillani, mutta varmasti tein jotain. Ei kai hevonen liiku ajatuksen voimalla... Hyvää laukkaa ei tullut kuin muutama askel, mutta se kertoi minulle, että syynä meidän ongelmiin ei suinkaan ole Masan raakuus ratsuna vaan minun raakuus ratsastajana. Hevonen osaa, ja ehkä minäkin, kunhan vain muistamme olla läsnä ja kuunnella toisiamme.

Tästä on hyvä mennä eteenpäin!